Sää oli paahteinen, vaikka oli vasta kesäkuun ensimmäinen. Olin herännyt normaalia lauantaita aikaisemmin, jotta ehtisin hyvin junaan. Tyypillistä kyllä, kaikesta valmistautumisestani huolimatta olin vasta viime hetkellä asemalla..
Yksin lähteminen jännitti. Olin edellisessä uutiskirjeessäni huhuillut Kaveripiiriläisiä tulemaan seurakseni, mutta näkisinkö ketään? Tunnistaisinko heidät? Olin niin pitkällä mukavuusalueeni ulkopuolella, että hirvitti. Olin kuitenkin valmistautunut henkisesti olemaan tänään sosiaalinen. Sitä avittaakseni, kassini oli täynnä teettämiäni Disability Pride -tarroja. Suunnitelmani oli jakaa tarroja paikalla olijoille – siis antaa itselleni syyn lähestyä ihmisiä ja lahjoa heidät juttelemaan kanssani. Lupasin itselleni olla rohkea.
Juna saapui Tampereelle aika tasan klo 11.30. Olin myöhässä ja tiesin sen. Kulkue olisi juuri starttaamassa keskustan toiselta puolen kohti tapahtumapaikkaa, enkä edes tiennyt, miten pitkän matkan päässä olin pippaloista. Yritin hätäisesti (mutta tietysti tosi coolisti) katsoa Google Mapsista oikeaa reittiä ja kipittää niin nopeasti kuin pystyin. Punnitsin mielessäni, olisiko järkevämpää suunnata suoraan Laikunlavalle, vai yrittää saada kulkue kiinni, kun kuulin meteliä. Kulkue olikin tulossa Hämeentietä suoraan minua kohti! Jipii – mikä onni! Sain kuin sainkin liityttyä kulkueeseen loppupätkän ajaksi.
”Vammainen, ei vääränlainen!”
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin ikinä osallistunut mielenosoitukseen, huutanut iskulauseita muiden mukana. En edes tiedä, laskettiinko tätä mielenosoitukseksi – mutta minä olin mukana. Se tuntui oudolta. Olen aina ollut hiljaisempi protestoija. Olen keskittynyt muuttamaan omaa toimintaani, ajatusmallejani, en niinkään paasannut muille. Uskonut ennemminkin systeemin muuttamiseen "sisältä”. Olen kuitenkin näin vanhemmiten alkanut miettiä, tapahtuuko mitään isoa ja merkityksellistä muutosta ilman melua ja painostusta? Kyllä meren aallot saavat rantakallion muotoa hiottua, mutta se vie vuosikymmeniä.. jopa -satoja. Vuosi on nyt jo 2024 ja varmasti moni asia on tullut menneiltä vuosilta eteenpäin. Mutta vieläkin – vieläkin on niiiiin paljon ennakkoluuloja, työttömyyttä, terveydenhuollon järjestelmiä, tukiviidakkoa ja muuta epätasa-arvoa syvällä rakenteissa, että olisi aika päästä jo harppauksin eteenpäin.
Heinäkuu on Disability Pride -kuukausi, koska USA:ssa allekirjoitettiin 26.7.1990 Americans with Disabilities Act, eli ADA, joka kieltää vammaisten henkilöiden syrjinnän ja edellyttää esteettömyyttä. Se vaati vuosikausia jäsentynyttä kädenvääntöä, hurjia mielenosoituksia ja kaikenlaista meteliä. (Jos et jo ole, kannattaa ehdottomasti katsoa Netflixistä dokumentti ”Crip Camp”, joka kertoo lain läpiviennin huikean tarinan.) Kuinka kauan olisi mennyt lain saamisessa, jos meteliä ei olisi pidetty? Ja itse asiassa - miten edes muuttaa sisältäpäin systeemiä, jos systeemi itse on niin rikki, että sinun on lähes mahdotonta päästä sen sisälle? Ja vaikka pääsisit, kuinka helppo yhden ihmisen on systeemiä muuttaa?
Meteliä on pakko pitää. Ja onneksi se on nyt helpompaa kuin ehkä koskaan ennen, sillä jo sosiaalinen media antaa monenlaisille äänille mahdollisuuden löytää yleisönsä, nostaa tietoisuutta ja kasvattaa ymmärrystä. Siinä suhteessa ainakin mennään eteenpäin.
Kavereita ja keskusteluja
Lavalta löysin kuin löysinkin Kaveripiiriäisiä. Löytyi Suvi, joka oli henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että ylipäänsä löysin Disability Priden ja aloin painattaa t-paitoja. Löytyi Tero, jonka kanssa vitsailimme, ideoimme ja paransimme maailmaa pitkin päivää. Jaoin minä tarrojakin - ja ne toimivat! Tapasin uusia ihmisiä, joiden kanssa nauroimme ja nautimme auringosta.
Itse tapahtuma oli hieno – innostavia puheenvuoroja ja mahtavaa musiikkia. Yleisöä oli kuitenkin harmillisen vähän, liekö syynä koulujen päättäjäispäivä. Paahtava aurinko oli myös aika uuvuttava, joten me yleisö pakenimme suurimmaksi osaksi katsomon reunoille, puiden varjoon. Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen Disability Pride -tapahtuma Suomessa, joten meillä on hyvin aikaa oppia, mitä esteetön vammaisten pride -juhlinta voikaan parhaimmillaan olla.
Ohjelman loputtua kävelin kosken vartta vielä teekauppaan, ja sieltä saaliini kanssa junalle ja kotiin. Olin etukäteen kuvitellut, että olen päivän päätteeksi aivan poikki ja lösähdän vain sohvalle. Sen sijaan olo olikin virkeä ja levollinen! Eli ei muuta kuin mekko niskaan ja naapuriin yo-juhlien jatkoille. Päättäjäispäivä, nääs. Aivan täydellinen <3